Draamakuningattaren matkassa

31.3. Palasin normisti töihin lomalta, pää tokkurassa aikaisesta aamuherätyksestä ja lukemattomia posteja oli kymmeniä.. kunnes sisko soittaa puoli yhdeksän ja sanoo onneksi olkoon TÄTI. Olin niin kysymysmerkkinä kuin olla ja saattaa ja toistelin vain, että milloin vauva on syntynyt, tunti sitten, hetken kuluttua kysyn uudelleen samaa asiaa ja olen aivan hämilläni, sanon jopa, että en osaa sanoa mitään; alan kohta itkemään jne. Poika sieltä siis tuli kuten pitikin. Kaikki hyvin ja vauva on terve ja siskollakin kaikki hyvin. Viestittelyä pitkin päivää, iltapäivällä sisko soittaa uudelleen, että saadaan mennä isän mukana katsomaan vauvaa. isä tuli hakemaan meitä, vietiin vauvalle Muumipyyhkeitä, siskolle vaahtokarkkeja ja lakuja ja likan ostama lelu vauvalle. VAuva oli todella pieni, ihana tuhiseva nyytti. Olo oli todella haikea, etten voi enää imettää, että oma tyttö on jo niin iso ja miksei mulla ole vauvaa, miksi asiat ovat näin.. teki mieli ottaa vauva mukaan sairaalasta ja mennä istumaan kotisohvalle vauva sylissä.
Olo oli aivan ihmeellinen ku päästiin kotiin, en osannut keskittyä mihinkään, en käydä nukkumaankaan vaan mietin koko ajan siskoa, vauvaa ja siskon miestä. Oma mies ei hiffannut moneen päivään, että kävin aivan ylikierroksilla toisten vauvan takia. Huokailin, haikailin, jahkailin ja mietin taas kaiken alusta loppuun ja kaiken siinä välillä olevan. Odotin kovasti, että oltaisiin päästy koko perhe katsomaan vauvaa tiistaina mutta siskolle oli menossa muita vieraita joten jätettiin meneminen väliin.
Keskiviikkona sisko antoi mulle luvan mennä taas katsomaan vauvaa, mies vei tytön uimakouluun sillä aikaa. olin siellä koko vierailuajan ja olisin halunnut vauvan syliin mutta hän nukkui tai oli rinnalla koko ajan. Mieli oli hyvä, raskas mutta hyvin helpottunut kun lähdin sairaalasta keskiviikkona. tajusin, että vaikka vauva on superihana ja pieni niin ne ovat sitä vain hetken enkä mä vieläkään koe olevani valmis siihen että kasvattaisin tieten tahtoen yksin paria pientä lasta joten pysyn nykyisessä elämäntavassa edelleen. Te jotka luette ja ihmettelette asiaa tai aihetta niin pahoittelut en aio kirjoittaa aiheesta enempää. En myöskään aio vastailla uteluihin asiasta eli puhun asiasta jos mikäli itse haluan.. Neuvoja satelee mutta mä en niitä jaksa kuunnella kun kukaan ei elä mun puolestani mun elämää eli älä ole niin tyhmä että tulet sanomaan että pitää erota, mulle on kerran jo eräs lähipiirissä oleva niin suositellut ja mä en pidä sitä vaihtoehtona ainakaan mihinkään parempaan elämään. Mun mukavuudenhaluni tai toisen ihmisen muut halut eivät saa sotkea ja hajoittaa sitä mitä meillä on. Suomeksi elän ihmisen kanssa joka mua rakastaa ja mä häntä ja jos näin on tarkoitettu niin näillä mennään. Kaikki vinkit joita olen pyytämättäni saanut salaa raskaaksi tulemiseen on vaan tuonut esiin sen tiedon etteivät kaikki parit suinkaan hanki lapsia yhteisellä päätöksellä rakkaudesta toiseen ihmiseen vaan siksi, että itsekkäästi lapsi halutaan, toinen ei joten rei'itetään kumit tai jätetään ehkäisy pois jotta saadaan vauva. sekö sitten pelastaa jotain? jos parisuhde siihen mennessä on muka joskus ollut kunnossa niin tuon jälkeen se ei ainakaan sitä ole. Pienen vauvan kanssa eläminen, parisuhde myllertää ja asioista ei osata puhua niin jo on taas soppa valmiina. mä olen sen kaiken kerran jo elänyt, samoin pitkät hoidot jotta voisin paremmin joten en mä usko että mä olen yhden pienen ihmisen vuoksi uhraamaan kaikkea mitä olen elämässäni saanut sittenkin sekaisin ja järjestykseen näiden vuosien aikana... :/
Vielä hieman palopuhetta eli te jotka olette sitä mieltä että lapsia pitää olla enemmän kuin yksi niin miksi niitä pitäisi olla monta? mikä sen muka takaa että ainoat lapset ovat niitä hemmoteltuja, pilalle lellittyjä? ostan itse paljon vaatteita lapselleni, saan kuulla siitä että hemmottelen lapseni pilalle... miten se että ostaa lapselleen vaatteita on piloille hemmottelemista? tai miksi pitäisi antaa lapsensa kulkea 70 luvun retrovaatteissa jotka ovat ehkä mageita mutta minusta silti melkoisen kamalan näköisiä...? Miksi ainokaiset eivät muka osaa käyttäytyä? oppiiko lapsi käyttäytymään jos siihen kotona käytetään huomiota ja energiaa? itse opetan tytölleni paljon käytöstapoja ja silti tietyissä tilanteissa tuntuu olevan ihan "kuutamolla" mutta yritän ainakin. VAlitettavan usein näkee näitä perheitä jossa mukuloita on niin paljon ettei kenenkään tekemiset liikuta enää "ketään" eli pennut elävät kuin pellossa koska kenenkään energia eikä silmät enää riitä huomaamaan kaikkea. tässä kohtaa mä koen olevani paljon onnekkaamassa asemassa siinä suhteessa että mä en hermot riekaleina väkisin väännä tähän maailmaan lisää mukuloita jotta joku muu voi sitten kasvattaa ne kun mä en itse jaksa tai viitsi. mulle taitaa riittää tämä yksikin joka saa välillä mun veren niin kiehumaan vain.. olemalla lapsi.