Silmät olivat todella turvonneet aamulla, punaiset kuin tomaatit. Olo kuin jyrän alle jääneellä. Burana naamaan ja likka hoitoon. Itkin töissäkin varmaan kolme tuntia kunnes iltapäivällä alkoi olo paranemaan. Mies oli taas kuin mitään ei olisi tapahtunut ja se hieman mua ärsyttää mut kaipa tämä tästä selviää joskus.
Oltiin sovittu tapaaminen syömisen merkeissä anopin, miehen serkun perheen kanssa White Ladyssa. Ruoka oli jälleen hyvää mutta palvelu ihan äärettömän hidasta. Kolme tuntia kesti vaikkei otettu edes jälkiruokia. Olin ostanut miehen serkulle 5 levyä salmiakkisuklaata Suomi-ikävän hillitsemiseksi, mutta pojat olivat sitä mieltä, että he syövät ne jo huomisiltaan mennessä. Halattiin taas, nyt hetkeksi viimeistä kertaa. Haikealta tuntui mut tiedän et niin tuntui miehen serkustakin haikealta heipata meidät. Mutta pitää muistaa et heidän kotinsa ja elämänsä on nyt Espanjassa, meidän täällä ja sen mukaan on vaan elettevä. Jos ikävä tulee niin on mese, meilit, blogit ja tekstareita voi laittaa tai pahimmassa ikävässä soittaakin.